Raskauden ikävyydet

Niin ihanaa kun raskaaksi tuleminen onkin, niin siihen liittyy paljon myös ei-niin-ihania asioita. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille muutamista omista kokemuksistani.

Lumet sulaa kovaa vauhtia ja aurinko paistaa jo kesäisesti. Joku heittää pitkän työviikon jälkeen ajatuksen ilmoille: Olisko tänään afterworkit? Viereinen ravintola on juuri avannut terassin johon aurinko porottaa suoraan. Nyt maistuisi lasillinen kylmää valkkaria tai kuplivaa skumppaa! Eikun... No menee se soodavesi tai limpparikin tottakai, tärkeintähän on hyvä seura ja kevätaurinko?

Mies tarjoutuu viemään sinut ulos syömään valitsemaasi ravintolaan viikonloppuna. Siis mitä, saan vapaasti valita mihin mennään?! Joku hyvä italialainen voisi toimia.. Alkuruuaksi carpacciota ja pääruuaksi joku hyvä pasta kunnon parmesanilla! Vai sittenkin sushia? Eikun.. Unohdetaas kokonaan raaka liha ja kala ja tilataan se pasta-annos ilman parmesania.

No sen romanttisen illallisen aika sitten koittaa (ilman raakaa lihaa ja parmesania tosin). Nyt olisi sopiva aika vetää pitkästä aikaa lempimekko päälle deitti-illan kunniaksi, eihän sitä olekaan vielä montaa kertaa ehtinyt käyttämään.. Sovituksen jälkeen suunnitelma kuitenkin vaihtuu ja valinta käydään kahtien mammahousujen ja parin trikoomekon välillä. Mitä joustavampi sen parempi!

Energiaa on vaikka muille jakaa! Ei muuta kuin ylös ulos ja lenkille, pitkä kävelylenkki tekee nyt hyvää. Koira hihnan päähän ja ei muuta kuin töppöstä toisen eteen. Hetkinen.. Jo pihasta ulos päästessä hengästyttää ja mahaa kiristää, pakko hidastaa vauhtia niin että koirakin ihmettelee mikä tuota vaivaa? Hitaaseen tahtiin taittuu kuitenkin pidempikin lenkki ja ai että on hyvä fiilis! Kotiinpäästessä huomaat että vasenta nivusta pakottaa niin että sohvalta ylös pääseminen on yhtä tuskaa. Pitikin taas innostua, urheilu on vaarallista...

Kun jokapaikkaa kolottaa ja energinen olo on purettu lenkillä, niin onneksi sentään yöllä nukuttaa hyvin! Aikaisin nukkumaan ja unta palloon että jaksaa taas huomennakin. Olenhan vieläpä tunnettu hyvistä unenlahjoistani. Iltaisin ja öisin nukuttaa kyllä hyvin - siitä ei ole epäilystäkään - mutta kun nousee neljättä kertaa yössä käymään naistenhuoneessa niin alkaa väkisinkin mietityttää, miten pitkään kestikään päästä siihen syvän unen vaiheeseen?

Mielialavaihtelut ovat monelle naiselle tuttua kauraa, mutta onneksi sitä sentään muuttuu hormonihirviöksi vain kerran kuukaudessa.. Paitsi että ei. Palatakseni suureen herkkuuni aurajuustoon - jonkun aikaa sitten sain lohduttoman itkukohtauksen, joka tuntui aivan maailmanlopulta siinä hetkessä. Syynä oli tietenkin se, että Matias oli unohtanut ostaa perjantaipizzan täytteeksi aurajuustoa. Myös kierrosten kerääminen pikkuasioista on tullut tutuksi, hyvänä esimerkkinä hampaiden kiristely kun peitto oli väärinpäin nukkumaan käydessä.

Nyt raskauden aikana on oppinut näiden muiden asioiden lisäksi arvostamaan mm. sitä että saa helposti solmittua omat kengännauhat, voi ottaa itselle määrättyjä reseptilääkkeitä annostuksen mukaan sen enempiä miettimättä, voi välttää vaa’alla käymistä jos itsestä siltä tuntuu, toimivaa muistia...

Sellaista se raskaana oleminen siis oikeasti on. Ettei heittäydyttäisi aivan liian negatiiviseksi niin seuraavalla kerralla vuorossa raskausajan ihanuuksia!

Ps. Toivottavasti muistit lukea tämän pilke silmäkulmassa. ;)

Osaako kukaan ruudun takana samaistua näihin? Mikä sinun mielestäsi on ollut ikävintä raskausajassa?

Ajatuksia äitiyslomalle jäämisestä

Käytämme hereilläoloajastamme todella ison osan töissä. Keskimäärin kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa.  Ei siis mitenkään yllättävää että työ on monelle todella tärkeä asia. Niin myös minulle.

Olen ollut jatkuvasti työelämässä melkeinpä siitä asti kun täytin 18, jolloin sain ensimmäisen osa-aikaisen työpaikkani lukion oheen. Sen jälkeen olenkin ihan paria poikkeusta lukuunottamatta tehnyt töitä jatkuvasti myös opiskelujen ohella. Viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt oman alan tehtävissä HR-alalla. Viime vuoden loppupuolella sain tarjouksen jota en voinut ohittaa ja heti alkuvuodesta aloitin uudessa työssä, jossa olen viihtynyt erinomaisesti. Minulle on jotenkin luontevaa että elämässä on säännöllinen rytmi ja toimistolla vastassa tutut naamat joiden kanssa vaihtaa kuulumisia ja käydä vaikka lounaalla työn lomassa.

Raskaudesta kertominen töissä jännitti todella paljon. En kuitenkaan ollut ehtinyt olla uudessa työpaikassa kauaa ennen vauvauutisia ja ihmiset olivat vielä kohtuu uusia. Mietin, mitähän esimieheni ajattelee siitä että aloitin vasta ja nyt jo olen jäämässä pitkäksi aikaa pois. Entä työkaverit, ajattelevatko he että toimin epäreilusti kun heti täytyy taas olla etsimässä uutta kollegaa tilalle? Tätä ehti itseasiassa yksi lukija jo kyselemäänkin minulta. Itse ajattelen, että elämää ei voi koskaan suunnitella kovin pitkälle, sillä koskaan et tiedä mitä tapahtuu. En kokenut että siksi että alamme yrittää lasta, minun pitäisi laittaa muu elämäni siksi aikaa tauolle ja esimerkiksi unohtaa ajatukset työpaikan vaihdosta. Eihän sitä koskaan edes tiedä, miten kauan menee raskaaksi tulemisessa tai jo alkanut raskaus voi päätyä keskenmenoon.


Aikaisemmin jo lyhyesti viittasinkin, että minä en edes itseasiassa hakenut tätä työtä, vaan minuun oltiin yhteydessä ja tiedusteltiin mielenkiintoa. Tavattuani tulevan esimiehen ja muita tiimin jäseniä tiesin, että tätä tarjousta en voisi ohittaa. Kun hyväksyin työtarjouksen niin siinä vaiheessa ajatus oli että pistetään vauva-ajatus hetkeksi tauolle ja katsotaan vähän ajan kuluttua uudelleen - kunhan olisin ehtinyt olemaan uudessa työssäni jo jonkun aikaa. Eipä mennyt kauaakaan kun saimme selville että oli jo myöhäistä ja iloinen asia oli jo ehtinyt tapahtua. :)


Halusin kertoa vauvauutisista töissä jo hyvissä ajoin, että työpaikalla olisi hyvin aikaa varautua uuteen tilanteeseen. Taisin olla viikolla 15 kun kerroin ensin esimiehelle ja pian myös koko tiimille uutisista. Täytyy myöntää että jännitti aivan älyttömästi! Onneksi minulla on valehtelematta maailman paras esimies ja työkaverit, sillä vastaanotto oli aivan ihana. Kaikki tuntuivat olevan aidosti iloisia uutisista ja tulipa yhdellä työkaverilla jopa onnenkyyneleet silmäkulmaan! Siinä vaiheessa kivi vierähti sydämeltä ja oli kyllä huomattavasti helpompi olla kuin aikaisemmin kun piti vielä salailla uutisia työkavereilta. Täytyy myöntää että jos vastaanotto olisi ollut toisenlainen niin olisin kyllä alkanut jopa pohtimaan, että onkohan tämä kuitenkaan minulle sopiva työpaikka.

Vaikka esimiehelle ja työkavereille kertominen meni paremmin kuin olin uskaltanut edes toivoa, niin silti äitiyslomalle jääminen jännittää minua edelleen. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta minua jännittää se, miten osaan olla kotona ilman töissäkäymistä. Tottakai hetken aikaa esimerkiksi lomailu on ihanaa, mutta tämä on kuitenkin aivan eri asia. Ura ja myös uralla eteneminen on ollut minulle todella tärkeää ja tuntuu hassulta olla niin pitkään pois työelämästä.

Minua jännittää myös jo etukäteen se, mitä teen äitiyslomalla. Älkää siis ymmärtäkö väärin, en kuvittele sen olevan mikään varsinainen loma mikä pitäisi täyttää tekemisellä. Ja toisaalta ymmärrän myös sen, että tottakai äitiysloman ensisijainen tarkoitus on viettää aikaa vauvan kanssa. En kuitenkaan halua jumiutua vain kotiin vauvan kanssa, eikä minulla ole täällä päin (tai oikeastaan muutenkaan) samassa tilanteessa olevia ystäviä. Mitä siis teen päivät pitkät kun Matias ja kaikki ystävät elävät normaalin rytminsä mukaan ja ovat arkisin päivät töissä.

Yksi syy tämän blogin perustamiseen oli juurikin jo etukäteen valmistua äitiyslomaan. Kuvaaminen ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeitä asioita ja kun kirjoittamisen nälkää ei pääse tyydyttämään äitiysloman aikana töissä niin blogi tuntui sopivalta vaihtoehdolta. Sen myötä saankin varmasti osittain jo mukavasti sisältöä päiviin pelkän vauvan kanssa vietetyn ajan lisäksi.

Olen sopinut nyt töissä että jään lomalle 18.6. alkaen ja äitiysloman ensimmäinen päivä on 29.6. Aika kuluu aivan älyttömän nopeasti ja tuo kesäkuun puoliväli lähestyy hurjaa vauhtia! Lähdemme vielä huhtikuun lopussa lomalle, jonka jälkeen onkin sitten enää puolisentoista kuukautta töitä ennen äitiysloman alkamista. Apua!

Mitä te muut olette tehneet äitiyslomalla äiti-vauva-ajan lisäksi? Missä olette käyneet kodin ulkopuolella? Onko joku muu vaihtanut työpaikkaa vasta vähän ennen vauvan tuloa?

Raskausajan ruokavalio

Raskausajan ruokavalio on aihe joka tuntuu aiheuttavan paljon keskustelua. Ei välttämättä niinkään se, mitä pitäisi syödä vaan se, mitä ei missään nimessä saisi syödä. Aihe myös herättää tunteita ja vaikken keskustelupalstoilla juuri pyörikään niin jo muuten aika rauhallisissa Facebook-ryhmissä tämä tunne tuntuu nostavan monen verenpainetta. Jonkun mielestä toinen on turhasta nipottaja kun noudattaa jokaista ohjetta pilkuntarkasti ja toinen taas hyvää vauhtia tuleva paskamutsi kun syö kolme salmiakkia lauantai-iltana.


Minua ei ihmetytä kumpikaan näistä, jokainen syö mielestäni niin kuin parhaaksi näkee. Minua ihmetyttää lähinnä muiden ihmettely.

Mutta sitten itse asiaan! Minun ruokavalioni on raskausaikana pitkälti sitä mitä normaalistikin. Meidän ruokailutottumukset on onneksi pääosin terveelliset, eli syödään itsetehtyä, perusterveellistä ruokaa ja paljon kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tätä olen pyrkinyt parhaani mukaan ylläpitämään myös raskausaikana.  Meillä on niin rutinoituneet ruokailutottumukset että niistä poikkeaminen tuntuisi jopa vaikealta! Ensimmäisellä kolmanneksella kärsin jonkun verran pahoinvoinneista, mutta silloinkin pyrin syömään niin normaalisti kuin mahdollista. Silloin suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että aamulla oli vaikeaa syödä yhtään mitään pahoinvointien vuoksi.

Mitä tulee ruuan määrään, niin tässä asiassa voisi sanoa että olen kuunnellut mahaani. Jos minusta tuntuu nälkäiseltä niin syön juuri sen verran kuin sopivalta tuntuu - normaalia ruokaa siis. En siis ole rajoittanut ruuan määrää tai punninnut mitään, vaan seurannut lähinnä omia tuntemuksiani. Ja olenhan minä muuten syönytkin! Etenkin viime aikoina tuntuu että olen syönyt ihan valtavia annoksia ilman ähkyä, ja hetken päästä on taas jo uudelleen nälkä. Herkkujen osalta puolestaan olen pyrkinyt toki hieman rajoittamaan ettei lähtisi aivan lapasesta, mutta ollut kuitenkin armollinen itselleni ja antanut mahdollisuuden myös herkutteluun jos siltä tuntuu. Etenkin viikonloppuisin on kyllä tullut herkuteltua ja varmasti tätä olisi hyvä rajoittaa enemmän.


Joitain raskausajan mielitekojakin minulla on ollut. Näin yleistettynä voisi sanoa että himoitsen tai olen himoinnut kaikkea suolaista, tulista ja kirpeää. Alkuraskaudessa pahoinvointien aikaan minun teki jatkuvasti mieli kananmakuisia Mama-nuudeleita. En tiedä mistä ihmeestä tämä tuli koska en oikeasti lähes koskaan syö nuudeleita, viimeksi teini-iässä koulun jälkeen välipalaksi satunnaisia myöhempiä kertoja lukuunottamatta. Alkuraskaudessa pahoinvointien aikaan, kun mitään muuta ei tehnyt mieli niin söin sitten nuudeleita ja nimenomaan se tulinen, suolainen liemi oli paras osuus. Jalapenoja syön normaalistikin paljon, mutta tällä hetkellä esimerkiksi pitsan kanssa saattaa helposti mennä yli puoli purkillista. Ehdottomasti omituisin kaikista mieliteoistani on kuitenkin ollut sitruuna. Siis ei niin että puristaisin esimerkiksi sitruunamehua tai laittaisin lohkon sitruunaa veden sekaan vaan ihan leikkaan siivuja ja syön niitä sellaisenaan. Olen kyllä kuullut että moni himoitsee sitrushedelmiä kuten appelsiineja tai mandariineja, mutta en ole kuullut kenenkään muun himoitsevan sitruunaa.

Miten sitten raskausajan suositukset siitä, mitä ruokia pitäisi välttää raskausaikana? En aio nyt lähteä spekuloimaan sen tarkemmin tätä tai erittelemään, mitä näistä olen syönyt raskausaikana ja minkä verran. Sanon vain että olen tutustunut listaan ja pyrin välttämään listalta löytyviä ruoka-aineita. Esimerkiksi kahvin juomiselle on omat rajoituksensa ja ennen raskautta kahvia kului työpäivän aikana PALJON! Kahvin juomista olen pyrkinyt vähentämään mutten ole senkään suhteen ollut hysteerinen. Yleensä menee pari kupillista (juon tosin aina vain puolikkaita kupillisia) ja joskus vähän enemmän, joskus  vähän vähemmän. Samaa kaavaa noudatan myös monen muun asian suhteen ja yleisesti ottaen suhtautumiseni asiaan on kuitenkin aika rento enkä esimerkiksi muualla kuin kotona syödessäni syynää tarkkaan kaikkea mitä syön. Enkä kyllä aina kotona ollessanikaan.


Pääosin siis raskausajan syömiseni noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin normaalistikin. Minun harmikseni ehkä isoimmat herkkuni löytyvät kiellettyjen listalta ja niitä olen myös pyrkinyt välttämään: aurajuusto ja sushi. Aurajuustoa olen toki syönyt kuumennettua esimerkiksi pizzan päällä. Pahimman sushin himon olen onnistunut laannuttamaan susheilla, joissa on kypsennettyä kalaa tai esimerkiksi avokadoa tai kurkkua. Eihän se toki ole sama asia mutta menettelee.  synnytyksen jälkeen odotankin eniten että saan Tokyo 55n spicy-susheja ja lasillisen skumppaa! Hyvänä kakkosena tulee juustot ja punaviini.


Oletko sinä muuttanut ruokailutottumuksiasi raskauden aikana jotenkin? Miten suhtaudut raskausajan ruokarajoituksiin?

Kokemuksia ensimmäisestä ultrasta

Ensimmäinen ultrahan on se ensimmäinen kerta kun raskaus konkretisoituu. Tai siis, sitä ennen se on ollut raskaustestin varassa ja ainakin meillä neuvolakäynneillä vain juteltiin raskauteen liittyvistä ajatuksista ja käytännön asioista. Siksi ensimmäinen ultra laittoi ehkä hieman jännittämään. Mitä jos olinkin kuvitellut koko raskauden? Miksi en tehnyt useampaa testiä, onko siihen yhteen muka luottaminen? Mitä jos en oikeasti edes olekaan raskaana vaan olen kuvitellut koko jutun?

Ensimmäinen ultra oli meillä viikolla 12+4 ja se oli melko nopea käynti. Siellä nähtiin siis, että mahassa tosiaan kasvaa joku ja sydämenlyönnitkin löytyivät. Lisäksi mitattiin mahdollinen niskapoimuturvotus, minkä osalta kaikki oli kunnossa. Kätilö näytti meille parhaansa mukaan, missä näkyy pieni pää, pienet jalat ja vielä pienemmät kädet. Nyökkäilimme ja hymähtelimme hyväksynnän merkiksi. Hienoin hetki oli ehkä kuitenkin se, kun kuultiin ensimmäistä kertaa sydämen syke. Se pisti meidän molemmat hymyilemään hiljaa ja ehkä jollain saattoi jopa silmäkulma hieman kostua. Jätetään salaisuudeksi kummalla.

Kotiin lähtiessämme pohdiskelin kokemusta mielessäni. Varovasti kysyin Matiakselta, miltä tuntui nähdä meidän vauva ensimmäistä kertaa? Samaan aikaan meitä alkoi molempia vähän naurattaa. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin meillä oli molemmilla hankaluuksia hahmottaa mitään ultrasta, saati sitten mukaan saaduista kuvista. Ihanaa että varmistui että joku siellä mahassa kasvaa, mutta varsinaisesti emme kyllä tulokasta tunnistaneet kuvista.. Varmasti tähänkin harjaantuu ja rakenneultrassahan vauva on jo huomattavasti paremmin hahmotettavissa. Jos siellä ruudun takana jollekin muullekin on jäänyt ultrasta samanlainen olo niin ei hätää, täältä löytyy kaksi kohtalontoveria!


Ensimmäisen ultran jälkeen sain luvan ostaa ensimmäisen vauvanvaatteen! Toki tässä vaiheessa raskaus oli vielä niin alkuvaiheessa, ettei sen enempää hankintoja kannata vielä tehdä. Oli kuitenkin ihanaa mennä hypistelemään vauvanvaatteita ja valita yksi mukaan. Päädyin luonnollisesti tässä vaiheessa neutraaliin, tytölle tai pojalle hyvin sopivaan settiin. Sain tosiaan luvan yhteen vaatteeseen, mutta nämähän myytiin settinä eli eikö se silloin lasketa yhdeksi?

Millaisia ajatuksia muilla on herännyt ensimmäisen ultran jälkeen? Tunnistitteko heti luontevasti ultrasta tulevan perheenjäsenen vai löytyykö muitakin joille jäi hieman epäselväksi, missä kohtaa ultrakuvaa sen tulokkaan pitäisikään näkyä?

Vauvasuunnitelmia ja positiivisia vauvauutisia

Minulle on aina ollut selvää että haluan jonain päivänä lapsia. Olin jo teini-iässä suunnitellut mielessäni aikataulun tulevaisuudelle. 25-vuotiaaseen mennessä ensimmäinen lapsi ja sitä ennen jo naimisiin. Jossain vaiheessa parinkympin jälkeen viskasin tämän ajatuksen romukoppaan sillä lasten hankkiminen tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Haluan ennemmin keskittyä rauhassa opintoihin ja niiden jälkeen luomaan uraa.

Matias ilmestyi elämääni vuonna 2013 ja meidän juttu eteni vauhdilla: yhteenmuutto, koira, oma asunto, kosinta.. Silti naureskelin edelleen muiden kommenteille lasten hankinnasta; enhän minä ole edes yhtään äidillinen! Käytin ylimääräisen aikani pitkälti häähössötykseen ja ajatukset pyörivät lasten hankkimisen sijaan vieraslistassa, hääpuvun valinnassa, pöytäkoristeissa ja muissa hääsuunnitelmissa.

Alkuvuodesta 2017 jotain muuttui. Aloimme käydä keskusteluja lasten hankkimisesta. Toki olimme aikaisemmin jutelleet että haluamme molemmat lapsia, sitten joskus. Keskustelut kuitenkin muuttuivat konkreettisemmiksi; milloin olisi sopiva hetki alkaa yrittää lapsen hankkimista? Jos joku tuttu tätä lukee niin saattaa kyllä yllättyä! Keväällä 2017 nimittäin minulle iski vauvakuume! Tuli sellainen olo, että haluan vauvan ja haluan sen nyt. Tämä ei ollut tietenkään loppuun asti mietitty ajatus ja onneksi Matias sai minut rauhoittumaan. Minulle olisi nimittäin ollut suoraan sanottuna painajainen olla raskaana omissa häissäni. Keskustelimme kuitenkin lasten hankkimisesta enemmänkin ja tulimme päätökseen siitä, että häiden jälkeen voisi olla sopiva aika.

Koitti meidän elokuinen hääpäivä ja sen jälkeen häämatka. Silloin teimme sitten konkreettisen päätöksen että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Siitä lähtien se päätös tuli oikeasti toteen ja perhosia lenteli vatsassa..

En tiedä olemmeko ainoat esikoistaan suunnittelevat, joilla oli aluksi taipumusta hätäilyyn. Tuskinpa. Nimittäin kun olimme tehneet päätöksen että vauva saa tulla kun on sen aika, niin etenkin minä odotin että sen aika olisi heti välittömästi. Normaalisti mieheni on meistä se rauhallinen järjen ääni, mutta tässä asiassa en voinut olla huomaamatta hänenkin jännitystään ja malttamattomuuttaan. Ja kyllä meitä kieltämättä harmitti kun selvisi ettei vielä tärpännytkään. Tietenkin tiedostettiin että olisihan se todella epätodennäköistä että mitään tapahtuisi näin pian, mutta silti.. Kyllä sitä kuitenkin mietti mielessään että mitä jos sittenkin?

Parin kuukauden jälkeen rauhoituimme. Arki palasi normaaliksi eikä raskaaksi tuleminen pyörinyt enää jatkuvasti mielessä. Tottakai asiaa tuli mietittyä edelleen, mutta ei enää niin että olisin miettinyt ja jopa jännittänyt sitä jatkuvasti. Jossain vaiheessa havahduin miettimään asiaa tarkemmin.. Hetkinen. Voisikohan olla.. Juttelimme Matiaksen kanssa ja päätimme odottaa vielä seuraavaan päivään. Olihan meillä aiemminkin ollut toiveet korkealla mutta jännitys oli sekoittanut asioita ja saanut meidät liiankin toiveikkaaksi.

Seuraavana päivänä kaivoimme ystäviltäni häämatkaltapaluu-lahjaksi saamani raskaustestin kaapista. (Erikoinen huumorintaju meillä, tiedän!) Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen testi minkä tein. Odottavan aika tuntui äärettömän pitkältä, varmasti elämäni pisimmät kaksi minuuttia! Ohjeistetun ajan jälkeen käänsimme testin oikein päin ja siinä se oli.

Selkeä plussa.

Miten me sitten reagoimme uutiseen? Me nauroimme. Emme oikein kumpikaan osanneet sanoa mitään, katsoimme vaan vuorotellen hieman epäluuloisena testiä ja toisiamme ja nauroimme. Ja se hetki oli ihan täydellinen meille. Siinä hetkessä pintaan nousi ainakin tuhat kysymystä ja tunnetta. Tuleeko meistä oikeasti jonkun vanhemmat? Onkohan meistä sittenkään tähän? Enhän minä ole koskaan edes vaihtanut vauvanvaippaa! Entä pärjätäänkö me taloudellisesti? Samaan aikaan kuitenkin tiedettiin vastaus sitä sanomattakin..

Kyllä me selvitään yhdessä. Ja siitä lähtien meillä oli ihana, yhteinen salaisuus.


Kuvat: Camilla Bloom

Minä odottajana

Niin stereotyyppisesti kuin meidän elämä onkin tähän asti edennyt niin en pitäisi itseäni stereotyyppisenä odottajana, jos nyt niin voi yleensäkään sanoa. Miksi näin? No minäpä kerron yhden esimerkin.

Noin kuukausi sitten juttelimme (vielä lapsettomien!) kavereiden kanssa yleisesti raskaudesta ja siihen liittyvistä asioista. Yksi kavereistani kyseli joko olen tuntenut vauvan liikkeitä ja kun vastasin kieltävästi, kommentoi hän asiantuntevasti jotain istukan sijainnista. Ihmettelin mielessäni että mitähän tuo oikein tarkoitti ja nyökkäilin vaan hyväksyvästi. Kaverini sitten kysyi, tiedänkö jo mihin istukka on kiinnittynyt. Apua! Mitä tähän kuuluu vastata? ’Öö... en tiedä vielä.. ehkä seuraavassa ultrassa sitten..?’ Keskustelu jatkui tästä eteenpäin normaalisti eli ilmeisesti vastaukseni vakuutti. Jes!

Kotimatkalla junassa mietin että mitä hittoa tuo tarkoitti ja pitäisikö minun tietää jotain siitä istukasta tai sen sijainnista?? Pakko oli googlettaa ja onneksi vauva.fi ei petä koskaan.

Tämä on siis vain yksi monista samanlaisista esimerkeistä. Minä en perehdy aktiivisesti raskauteen liittyviin asioihin niin kuin ensiodottajan tilanteessa voisi ehkä kuvitella. Kuljen ennemmin virran mukana ja kuulen monista asioista ensimmäistä kertaa vasta neuvolassa tai siinä vaiheessa kun joku tuttu valistaa minua. ’Yritä vaan olla stressaamatta ja jännittämättä’ on lause jonka olen kuullut etenkin jo synnyttäneiden suusta lukemattomia kertoja. Näihinkin olen monesti vain nyökkäillyt ymmärtävästi, vaikka mielessäni olen miettinyt että mitähän minun oikein pitäisi stressata? Ja pitäisikö kuitenkin alkaa perehtymään asioihin tarkemmin jo tässä vaiheessa raskautta?

Tällaisessa asenteessa on hyvät ja huonot puolensa. Olen onnistunut välttämään liikaa stressiä ainakin tämän raskauden ensimmäisen puolikkaan, sillä tässä asiassa olen aika varma että tieto lisää tuskaa! En ole osannut hirveästi pelätä mitään kun en ole perehtynyt sen tarkemmin siihen, mitä kaikkea voisi tapahtua. Toisaalta taas monet ihmettelyt esimerkiksi raskauden vaivoista olisi vältetty sillä, jos olisin lukenut niistä hieman etukäteen ja tiennyt että ne kuuluvat asiaan.

Keskustelupalstat ovat siis minulle toistaiseksi melko tuntematonta aluetta. Hetki sitten liityin Facebook-ryhmään joka koostuu muista samassa kuussa laskettua aikaansa odottavista. Tämä on ollut minun mielestäni tosi hyödyllistä kun miut ovat samassa tilanteessa ja yleensä joku aina kysyy samoihin aikoihin niitä asioita mitkä itseä mietityttää. Keskustelukin on ainakin näin satunnaisen seurailun perusteella pysynyt pääosin asiallisena! Liikaa keskustelupalstojen lukemista ja itseni vertaamista toisiin pyrin kuitenkin välttämään myös jatkossa.

Ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, että jos on ikävämpiä kokemuksia odotusajasta niin stressi varmasti nostaa päätään helpommin ja mielessä pyörii pelko niistä ikävistä asioista mitä voi tapahtua. Meillä on kuitenkin kaikki mennyt tähän asti hyvin eikä auta muu kuin luottaa että niin menee jatkossakin! Raskaudessakin on kuitenkin niin paljon asioita mihin ei voi välttämättä itse vaikuttaa vaan ne vain tapahtuvat, joten uskon että minulle on parempi etten liikaa perehdy ja pelottele itseäni niillä.

Millaisia odottajia sieltä ruudun takaa löytyy? Oletko perehtynyt tarkasti raskauteen ja synnytykseen liittyviin asioihin vai menetkö ennemmin virran mukana niin kuin minä?

Ensimmäiset sanat

Joku teistä saattaa tietää tai tuntea minut jo useamman vuoden ajalta. 2015-2017 välisenä aikana ajatukseni pyörivät parin vuoden ajan tiiviisti häähumun ympärillä kun mieheni kosi loppukesästä 2015 ja häiden suunnittelu kahden vuoden päähän alkoi. Häiden suunnittelusta kirjoittelinkin parin vuoden ajan ensi Bloggerissa ja huhtikuusta 2017 alkaen Meidän Häät-sivustolla. Nyt häiden osalta alkaa olla kaikki sanottu ja kirjoittelin viimeisen postaukseni Meidän Häät-sivustolle nyt huhtikuun alussa 2018.

Vuosi 2018 on tuonut meille paljon uutta tullessaan. Olemme pikkuhiljaa totutelleet ajatukseen että jos kaikki menee hyvin, niin elokuussa meidän perhe kasvaa yhdellä. Alkuvuosi on ollut täynnä uuden jännittämistä, onnellisuuspilvissä leijumista mutta myös epätietoisuutta ja pelottaviakin ajatuksia! Hääblogi auttoi minua purkamaan ja jäsentämään ajatuksiani häiden suhteen ja vaihtamaan ajatuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Samaa toivon nyt. Tämän blogin on tarkoitus olla paikka jossa jaan ajatuksiani liittyen raskauteen, meidän perheen elämään ja ehkä parisuhteeseenkin. Toivon että tänne eksyy myös muita samassa tilanteessa olevia tai muuten aiheesta kiinnostuneita lukijoita.

Ajattelin aloittaa kertomalla ensin hieman meistä. Olemme lappeenrantalaislähtöinen, pari vuotta sitten pääkaupunkilaistunut pariskunta. Tai siis aviopari. En ehkä ikinä totu tähän. Minäkö jonkun vaimo? Minä täytin hiljattain 26 ja mieheni on muutaman vuoden vanhempi.

Jonkun aikaa sitten saimme tosiaan iloisen uutisen, että meidän elämäämme tulisi suuri muutos vuonna 2018. Oikeastaan voisi sanoa että pieni suuri muutos. Jos kaikki menee hyvin niin meille tulee vauva! Alustavan aikataulun mukaan elokuun alussa. Aloin miettimään meidän kahden yhteiseloa tähän asti ja jokaiseen yhteiseen vuoteen on sisältynyt muutoksia ja niiden kautta ajattelinkin hieman kertoa meistä.

2013

Meidän kahden tarina alkoi

Samaan aikaan lähdin 4 kuukaudeksi vaihtoon Barcelonaan heti suhteen alussa

Palattuani kotiin vietettiin ensimmäistä yhteistä jouluamme vuorotellen molempien vanhempien luona

2014

Valmistuimme molemmat korkeakoulusta

Mieheni muutti pääkaupunkiseudulle töiden perässä minun asuessani vielä Lappeenrannassa ja olimme jonkun aikaa etäsuhteessa

Muutin miehen perässä (kuinka yllättävää!) pääkaupunkiseudulle

Ensimmäinen yhteinen asuntomme (ja samalla myös ensimmäinen kerta kun muutin miehen kanssa yhteen!)

Sain ensimmäisen oman alan työpaikkani

2015

Perheemme kasvoi yhdellä kun pieni shelttipentu Oliver muutti meille

Matias kosi 1.8.2015 ja vastasin myöntävästi

Löimme hääpäivän lukkoon 19.8.2017 ja häiden suunnittelu alkoi

Aloitin kirjoittamaan hääblogiani Bloggerissa

2016

Ostimme ensimmäisen asuntomme jonka remontoimme meidän näköiseksi

2017

Hääblogini siirtyi Meidän Häät-sivustolle

Vietin maailman huikeimmat polttarit ihanien ystävien kanssa

Meidän häät 19.8.2017

Häämatka

Irtisanouduin kolmen vuoden aikaisesta työpaikastani

2018

Aloitin uudessa työssä

Saimme tietää raskaudesta

Laskettu aika 3.8.2018

Paljon on ehtinyt tapahtumaan muutamassa vuodessa ja muutoksiin on sopeuduttu jatkuvasti. Tämä tuleva muutos on kuitenkin ylivoimaisesti suurin sillä se muuttaa varmasti meidän koko loppuelämän.

Ensimmäiset terveiseni juuri sinulle. Tervetuloa mukaan, mitä kautta sitten ikinä päädyitkään tänne. Toivottavasti nähdään taas pian!