Vauva-arjen ristiriitaiset tunteet

Meillä on nyt hieman yli kuusi viikkoa vauva-arkea takana päin ja voin suoraan sanoa, että tähän kuuteen viikkoon mahtuu koko tunteiden kirjo. Kaikki ei siis tosiaankaan ole ollut pelkkää helppoa ja kivaa, vaan mukaan mahtuu myös negatiivisia tunteita. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille rehellisesti niistä vaihtelevista tunteista.

Aluksi haluan sanoa, että päällimmäisenä tunteena minulla on, että vauva-arki on aidosti ihanaa. Kun on melkein 9 kuukautta odottanut vauvan tuloa, mikään ei ole parempaa kun viimein saa oman pienen syliin.

Ensimmäisenä tunteena onkin ollut ihan äärettömän suuri rakkaus omaa lasta kohtaan. Se on ihan erilaista kuin se rakkaus mitä tuntee omia vanhempia, siskoa, ystäviä tai miestä kohtaan. En todellakaan aio olla se, joka sanoo ettei rakkaudesta tiedä mitään ennen omaa lasta, koska eihän se niin ole. Enkä vieläkään sanoisi etten ole koskaan rakastanut ketään näin paljon, koska en koe mitään tarvetta siihen ja rakkaus esimerkiksi miestäni kohtaan on vaan erilaista.

Minulla rakkauden tunne vauvaa kohtaan heräsi aikalailla heti ja uskon että se liittyy vahvasti siihen, että tajusin että tämä lapsi tarvitsee minua ja alusta asti tiesin että olisin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen että hänellä on kaikki hyvin. Läheskään kaikille se tunne ei välttämättä tule heti eikä siitäkään kannata huolestua, sillä olen aivan varma että se tulee vauvaa hoitaessa ja siinä vaiheessa kun tajuaa sen, että vauva tarvitsee sinua. Mutta jo sairaalassa minä tajusin, että jatkossa lapsi on se, jonka etua ajattelen ensimmäisenä ja se on minulle prioriteetti numero yksi. Eikä tämä tarkoita etten silti edelleen ajattelisi myös itseäni ja muita ympärilläni olevia, mutta pojan etu on kuitenkin tärkeintä.

Niin kuin jo sanoin, vauva tarvitsee vanhempiaan kaikkeen ja vanhemmat haluavat tehdä kaikkensa lapsen eteen, mistä johtuen etenkin pienen vauvan kanssa on joutunut huomaamaan että joskus joutuu tinkimään omista tarpeistaan.. Uskallan väittää, että lähes kaikissa vauvaperheissä esimerkiksi väsymys huonosti nukuttujen öiden takia on ainakin välillä läsnä. Minulla ainakin huonosti nukutun yön jälkeen kaikki tuntuu vaikeammalta ja kaikki tunteet voimakkaammalta. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen itkenyt välillä mitättömistäkin asioista koska oma jaksaminen ei vaan tunnu riittävän kaikkeen.

Olen tuntenut itseni riittämättömäksi kun poika itkee kipeää vatsaansa enkä osaa tehdä ’mitään’ hänen oloaan helpottaakseni. Silloin olen hetkittäin jopa miettinyt, että onko minusta sittenkään tähän jos en edes osaa auttaa omaa lastani kun hänen on paha olla? Todellisuudessa olen tottakai tehnyt kaikkeni; pitänyt sylissä, laulanut, lohduttanut, jumpannut, silittänyt, hyppyyttänyt, nukuttanut rinnalle ja kaikkea muuta mitä ikinä voi kuvitella. Silti siinä hetkessä tuntuu ettei ole tehnyt riittävästi koska ei ole onnistunut helpottamaan toisen oloa tarpeeksi.

Olen tuntenut oloni turhautuneeksi tiheän imun aikaan kun olen ollut sidottuna sohvan nurkkaan eikä muusta tekemisestä tarvitse edes haaveilla. Vauva haluaa olla rinnalla mutta samaan aikaan ajoittain turhautuu ja raivoaa, jolloin olen myös itse turhautunut ja miettinyt, että mitä tämä lapsi oikein haluaa? Eikö maitoa tule tarpeeksi vai mikä hänellä oikein on hätänä?

Olen herännyt yöllä vauvan kitinään ja valmiiksi väsyneenä ja miettinyt, että en vaan yksinkertaisesti jaksa. Ja että saisipa nukkua edes 5 tuntia putkeen joskus ilman herätyksiä. Mihin olenkaan pääni pistänyt?

Olen tehnyt mielestäni oikein maltillisia suunnitelmia kauppareissusta,  vaunulenkistä tai yhteisestä saunomisesta miehen kanssa mutta jotka ovat menneet uusiksi koska vauva on ollut eri mieltä. Silloin olen välillä kaivannut ’vanhaa elämää’ kun ainoa asia suunnitelmien tiellä oli oma laiskuus ja mukavuudenhalu ja se, että sohva ja netflix houkutteli uloslähtöä enemmän.

Olen miettinyt että olisipa kiva herätä ihan vaan itsekseen ilman että kukaan herättää, syödä aamupala tai lounas rauhassa, juoda kahvi lämpimänä, siivota koko koti rauhassa ilman häiriötekijöitä tai vaikka lähteä yhdessä miehen kanssa salille.

Olen ollut huolissani ja jopa peloissani kun poika itse niin hysteerisesti että tuntuu kuin hän lopettaisi hengittämisen tai kun hänen vatsansa tuntuu aivan kivikovalta tai hengittäminen kuulostaa hankalalta.ä

Olen hokenut itselleni että tämä on vain vaihe, samalla mielessäni miettien että se ei kyllä tässä hetkessä helpota yhtään.

Olen kokenut äärimmäistä syyllisyyttä kaikista näistä negatiivisista tunteista ja siitä, että olen edes kehdannut ajatella kaipaavani vanhaa elämää ja omaa vapautta välillä.. Koska minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä että ollaan saatu lapsi, se kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Mutta tarkoittaako se oikeasti sitä ettei negatiivisia tunteita saisi tuntea lainkaan? Minä voin ainakin rehellisesti sanoa että vaikka tuo pieni mies on parasta mitä meille on tapahtunut ja olen hänestä kiitollinen, niin kyllä nämä negatiiviset tunteet ovat olleet ja tulevat varmasti myös jatkossakin olemaan toisinaan läsnä meidän arjessa.

 

Älkää käsittäkö väärin, suurimmaksi osaksi vauva-arki on ihanaa ja meidän poika on ihan perustyytyväinen tapaus etenkin nyt kun vatsavaivat ovat ainakin jonkun verran helpottaneet (ja kunhan päästään ohi tästä 6 viikon tiheästä imusta). Yöt sujuvat myös pääosin hyvin parilla herätyksellä ja mies hoitaa vauvaa että minäkin saan nukkua. Halusin vain oikeasti kertoa näistä negatiivisistakin tunteista teille, koska en usko että olen niiden kanssa yksin. Ja ennen kaikkea uskon että ne ovat aivan sallittuja tunteita ja niistä on hyväkin sanoa ääneen. Joskus vaan tuntuu että niitä negatiivisia asioita on vaikea sanoa ääneen, koska helposti sitä miettii että ihmiset saattavat käsittää väärin ja luulla että meidän elämä on pelkkää negatiivista tai että valitan meidän arjesta. Asia ei kuitenkaan missään tapauksessa ole niin.

Näiden negatiivisten tunteiden vastapainona on onneksi vaikka kuinka paljon enemmän positiivista.

Olen tuntenut onnistumisen tunteita kun olen saan itkuisen vauvan rauhoittumaan.
Olen tuntenut ylpeyttä kun vauva oppii uusia taitoja, kuten nostaa päätään tai seuraa katseellaan esineitä.
Olen ollut ylpeä myös siitä, kun olemme käyneet onnistuneesti yhdessä ostoksilla, ulkona syömässä, tehneet pitkiäkin automatkoja ja jopa matkustaneet veneellä.
Olen iloinnut kun arkiset asiat kuten vaunulenkki yhdessä vauvan ja koiran kanssa tai kaupassakäynti ovat sujuneet hyvin.
Olen tuijottanut vauvaa onnellisena ja ollut äärimmäisen kiitollinen hänestä ja meidän perheestä.
Olen ihmetellyt miten pieni joku voikaan olla ja toisaalta miten nopeasti hän voikaan kasvaa ja kehittyä.
Ja voi, miten olenkaan juhlinut kun vauva (ja siten myös minä) olemme nukkuneet melkein neljä tuntia putkeen!
Olen yllättynyt äidinvaiston vahvuudesta ja siitä, että yleensä minä oikeasti vaan jotenkin maagisesti tiedän mikä pojalla on hätänä ja mitä hän milloinkin kaipaa.
Olen tuntenut äärimmäistä läheisyyden tunnetta kun olen halannut omaa vauvaani ja nukkunut päiväunia yhdessä koko perheen kanssa.
Olen tuntenut pakahduttavaa onnen tunnetta kun vauva hymyilee tyytyväisenä.
Olen ilman huonoa omatuntoa ottanut aikaa myös itselleni vauvan ollessa isänsä tai isovanhempiensa kanssa. Olen nauttinut täysillä kävelystä kahdestaan koiran kanssa ja shoppailusta pikkusiskon kanssa.

Olen rakastanut meidän vauva-arkea juuri tällaisena.

En voi sanoa nauttineeni joka hetkestä, koska välillä on ollut myös vaikeaa. Olen kyseenalaistanut omaa kykyäni olla äiti ja myös sitä, olisiko sittenkin pitänyt odottaa vielä. Nuo tunteet unohtuvat kuitenkin hyvin äkkiä kun halaa omaa pientä poikaansa ja muistaa, että tämä on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut.

Millaisia tunteita vauva-arki muissa herättää? Onko negatiiviset tunteet tuttuja? Mitä olette mieltä, onko niistä ääneen puhuminen vaikeaa? Jos on, niin miksihän niin?

Vauva 1 kk

Hän on tänään jo yhden kuukauden ikäinen!
Aika on mennyt niin nopeaan, mutta samaan aikaan tuntuu että hän olisi ollut täällä aina. Tällä viikolla käytiin neuvolassa ja poika kasvaa ja kehittyy hyvää vauhtia. Neuvolakäynti meni tällä kertaa mielenkiintoisesti, poika nimittäin huusi koko käynnin ajan. Onneksi neuvolassa on varmasti totuttu monenlaiseen ja meidän neuvolatäti on maailman ihanin ja rennoin tyyppi! Siis minun mielestä on parasta että neuvolatädin kanssa voi jopa vitsailla asioista eikä olla liian tiukkapipoisia. Miten muiden neuvolakäynnit on sujuneet, onko hyviä vai huonoja kokemuksia?

Mutta asiaan! Tällä kertaa 1kk kunniaksi ystäväkirja-postaus meidän pojasta. Saa käyttää omassa blogissa halutessaan!

Nimi: senhän te haluaisitte kovasti jo tietää! Mutta se selviää syyskuun alussa.
Syntymäpäivä: 18. heinäkuuta 2018 (olen siis tänään jo 1kk ikäinen!)
Pituus: 52cm
Paino: 3475g (siis melkein kolme ja puoli kiloa jo!)
Päänympärys: 37cm
Horoskooppi: mikä se on? Äiti ja isi sanoi että ne on ihan höpöhöpö-juttuja. Mummin mukaan oon kuulemma rapu kun synnyin vähän etuajassa. Mitähän se oikein tarkoittaa?

Minkälaiset sukat sinulla oli eilen: punaiset Popin sukat, ne on isin lempparit koska ne on kivan väriset ja äidin lempparit koska ne pysyy hyvin jalassa.
Lempiruoka: maito ❤
Fakta, jota et vielä tiennyt minusta: miun lempipaikat nukkua päikkärit on äidin tai isin mahan päällä tai vaunuissa oikein kivikkoisella hiekkatiellä. Tai autossa!
Luonteenpiirteeni: tähän mennessä oon näyttänyt jo jonkun verran itsepäisyyttä osaan olla aika vaativa ja huomionkipeä, mutta kuulemma myös aivan ihana, hyväntuulinen ja ympäristöstä kiinnostunut
Harrastukset: nukkuminen, ähinä ja puhina, pään nostelu ja Oliverin liikkeiden seuraaminen
Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?: maito, äidin ja isin syli, vaunulenkit, autossa istuminen
Entä suuttumaan?: nälkäkiukku on pahin! Se on kuulemma äidiltä peritty.. Ja vatsavaivat.
Olet menossa naamiaisiin, keneksi pukeudut?: ehkä Mikki Hiireksi tai Minioniksi, äiti varmaan päättää kun se rakastaa kaikkea tuollaista hössötystä. Isi ei...

Haluan: kasvaa isoksi pojaksi!
Minulla on: nimi jo olemassa mutta sitä ei saa kuulemma kertoa vielä kenellekään
Vihaan: mahakipuja jotka valvottaa välillä öisin
Kuulen: mielellään ääniä ympärillä ja parhaiten nukun hälinässä ja melussa. Naapurin painepesuri on yksi hyvä nukuttaja!
Rakastan: äitiä ja isiä
Minä aina: olen tosi vieraskorea ja aloitan itkemisen yleensä vasta kun vieraat lähtee kotiin.
Laulan: tai oikeastaan kuuntelen mielellään äidin ja isin laulua. Isi keksii omia lauluja ja äiti laulaa usein jotain laulua päivänsäteestä ja menninkäisestä. Tai hömähäkistä, muurahaisesta ja heinäsirkasta.
Itken: silloin jos on nälkä tai jos maahaan sattuu. Tai välillä ihan vaan jos huvittaa.
Hämmennyn: kun pääsen uuteen, vieraaseen syliin. Ainakin silloin jos kyseessä on neuvolatäti!
Tarvitsen: kunnon annoksen maitoa säännöllisesti että jaksan ja kasvan!

Lempi..
Väri: punainen jos isiltä kysytään
Päivä: viikonloput kun silloin isi on meidän kanssa kotona
Vaate: mieluiten olisin ilman
Vuodenaika: kesä, mutta ei liian kuuma. En tosin vielä tiedä millaisia ne muut on..
Eläin: Oliver
Paikka: äidin ja isin syli

Tällä hetkellä vietetään Matiaksen isyyslomaa minun vanhempien luona Lappeenrannassa. Meidän ensimmäinen pidempi automatka meni todella hyvin ja vauva nukkui koko matkan. Päätettiin myös lähteä viikonlopuksi mökkeilemään ja niin venematka kuin mökkeily yleensäkin ovat menneet todella hyvin, onneksi lähdettiin! Kerron meidän yleisiä kuulumisia kuitenkin myöhemmin tarkemmin lisää.

Miten muilla menee vauvojen kanssa tällä hetkellä? Löytyykö ruudun toiselta puolelta muita samanikäisiä?

Neljä viikkoa synnytyksestä - Toipuminen ja palautuminen

Aika tuntuu lentävän ja tänään on kulunut jo neljä viikkoa synnytyksestä! Mielestäni palautumiseni on lähtenyt hyvin käyntiin ja täytyy sanoa etten enää edes kunnolla muista niitä kipuja mitkä minulla oli sairaalassa tai juuri kotiin päästyä. Yritän kuitenkin muistella ja tällä kertaa ajattelin kertoa teille palalutumisestani viikko viikolta tähän mennessä.

Viikko 1

 

Sektion jälkeisenä iltana kipuja ei ollut. Tai siis en niitä tuntenut, koska olin niin vahvasti puudutettu ja lääkitty. Olo oli epätodellinen, en sitten tiedä johtuiko enemmän siitä että vauva oli tosiaankin syntynyt vai vahvasta lääkityksestä.

Seuraavana päivänäkään kipuja ei vielä kovin pahasti ollut, niin kauan siis kun makasin sängyssä paikallani. Kyljellään makaaminen ei onnistunut ollenkaan kun vielä siinä vaiheessa se tuntui kivuliaalta mahassa. Se luonnollisesti rajoitti pois myös kyljellään imettämisen.

Toisena päivänä nousin sängystä ylös ensimmäisen kerran kätilön ja Matiaksen avustamana. Täytyy sanoa että se kipu oli kyllä jotain ihan uutta. Tuntui että joka paikkaan sattuu. Pahinta ei kuitenkaan ollut kipu vaan suurin järkytys oli se, miten vieraalta oma keho tuntui. Jalat tuntuivat painavilta ja kummallisilta, keskivartalo oli täysin voimaton ja jo jalkojen liikutteleminen tuntui vaikealta. Kävelin pari metriä huoneessa ja nopeasti takaisin, koska minua alkoi pyörryttää.

Illalla kävin Matiaksen avustuksella suihkussa ja voin kertoa että ei se helppoa ollut, joka paikkaan sattui vielä silloinkin.

Sairaalassaolon ajan söin kipulääkkeenä panadolia ja Buranaa ja lisäksi jotain vahvempaa kipulääkettä. Katetri minulta otettiin pois vasta perjantaiaamuna minun pyynnöstäni, koska halusin käyttää kaiken energiani vessassa juoksemisen sijaan vauvan hoitamiseen. Jopa vaipanvaihtopisteelle kävely teki nimittäin niin kipeää ja vei voimia, että vaihdoin itse ensimmäisen vaipan vasta torstain ja perjantain välisenä yönä.

Perjantaina en uskaltanut enää pyytää vahvempaa kipulääkettä koska kotiinpääsyn edellytyksenä oli se, että pärjää vain buranalla ja panadolilla. Toisinsanoen niillä mentiin kolmannesta päivästä eteenpäin.

Lauantaina pääsimme kotiin. Silloin minulla oli vielä kipuja jotka tuntuivat kävellessä, autossa istuessa ja sängystä noustessa. Matias nosti alkuun öisin vauvan minulle syömään, koska minulle liikkuminen oli vielä sen verran haastavampaa.

Viidentenä päivänä sektiosta kävin ensimmäisellä lyhyellä kävelyllä ulkona. Liikkuminen oli hidasta ja myös hieman kivuliasta, mutta tuntui silti maailman parhaalta asialta ikinä! Kävimme tien toisella puolella kaupassa ostamassa jäätelöt. Alkuun en uskaltanut edes työntää vaunuja ylämäkeen tai liian jyrkkään alamäkeen, koska keskivartalo tuntui niin voimattomalta.

Koko ensimmäisen viikon söin maksimimäärän molempia särkylääkkeitä, ihan siksi että oma olo olisi mahdollisimman hyvä ja jaksaisin hoitaa vauvaa.

Ensimmäisen viikon aikana olin vielä turvonnut, vaikka olo tuntuikin pieneltä loppuraskauteen verrattuna. Pikkuhiljaa ensimmäisen viikon aikana turvotus alkoi laskea ja kasvoni alkoivat näyttää omilta ja kengät mahtua taas jalkaan. Voi sitä tunnetta kun katsoin itseäni peilistä ja kasvoissa näkyi edes jotain muotoja! Hymyilytti joka kerta kun katsoin peiliin.

Maha oli edelleen iso, vaikka toki pienempi kuin loppuraskaudessa. Näytin siis edelleen siltä että olisin raskaana. Matiaksen kummipoika (7-vuotias) kysyikin minulta, että jäikö mahaan vielä toinen vauva kun se on niin iso. Onneksi osasin ottaa tuon kommentin huumorilla kun se tuli lapsen suusta :D

Viikko 2

 

Viikko synnytyksen jälkeen aloin huomata että unohdan ottaa särkylääkkeitä koska kipuja ei enää ole. Toisella viikolla lääkkeet jäivätkin jo kokonaan ihan satunnaisia lukuunottamatta, eli kivutkin olivat käytännössä poissa.

Paino putosi kovaa vauhtia, turvotus laski ja vatsa pieneni. Sain ensimmäisen sormuksen takaisin sormeen, jouduin ottamaan ne pois jo hyvissä ajoin raskauden aikana turvotuksen takia.

Viikko 3

Viikko kolme meni kokonaan ilman särkylääkkeitä ja olo oli jo aivan normaali. Joitain pieniä tuntemuksia haavan alueella alavatsassa on satunnaisesti edelleen.

Vaunulenkit pitenivät jopa yli tuntiin ja kuuluivat lähes jokapäiväiseen rutiiniin.

Viikko 4

 

Farkut mahtuivat jalkaan ja viimeinenkin sormus mahtui sormeen!

Tämä viikko on siis mennyt pitkälti samalla tavalla kuin edellinen. Nyt odottelen innolla jälkitarkastusta, sillä siihen asti ajattelin pitäytyä liikunnan osalta ainoastaan vaunulenkeissä varmuuden vuoksi.

Paino ja vatsan palautuminen

 

En missään vaiheessa raskautta kertonut paljonko minulle tuli painoa raskausaikana. Täytyy myöntää että se oikeastaan hävetti minua. Luin keskusteluja missä ihmiset kertoivat painon nousseen alle kymmenen kiloa ja kauhistelin omaa lukemaani, miten ollenkaan päästänyt itseni tällaiseen kuntoon?

Minulle tuli painoa raskauden aikana aika tasan 20 kiloa. Toki olin loppuraskauden aikana niin turvoksissa että joitain kiloja tuli ihan puhtaasti nestettä, mutta silti, onhan se hurja luku. Missään vaiheessa minua ei kuitenkaan kukaan arvostellut tästä, ei neuvolassa eikä muutenkaan, vaan pahin arvostelija olin varmasti minä itse.

Synnäriltä kotiuduttua tuosta painosta oli lähtenyt 7 kiloa ja nyt näiden neljän viikon aikana vielä noin 5 kiloa lisää. Matkaa lähtöpainoon siis on vielä, mutta siihen nähden mitä kroppani on käynyt läpi viimeisen 9 kuukauden aikana, olen kyllä tällä hetkellä aika tyytyväinen peilikuvaani.

Vatsa on mielestäni lähtenyt palautumaan myös hyvin vaikka onhan sitä vielä jäljellä. Tällä viikolla vasta on mielestäni hävinnyt se ’raskausmahan’ näköinen maha. Vanhoista vaatteistani minulle mahtuu iso osa jo päälle, vaikken vielä läheskään samoissa mitoissa olekaan kuin ennen raskautta.

Raskausarvet

 

Raskausaikana iloitsin siitä, ettei arpia ollut juuri tullut. Ainoat ennen synnytystä eivät itseasiassa olleet vatsassa vaan rinnoissa. Sen siitä saa kun olemattomat tissit kasvaa raskausaikana vauhdilla! :D Synnytyksen jälkeen huomasin että myös vatsaan ja kylkiin on ilmestynyt joitain arpia. Ne ovat onneksi melko vaaleita ja toivon mukaan vaalenevat vielä ajan myötä.

Raskausarpien lisäksi minulla on luonnollisesti sektioarpi. Se on todella siististi parantunut ja niin alhaalla, että bikinien alta sitä ei edes näe.


Omasta mielestäni olen toipunut raskaudesta ja synnytyksestä todella hyvin. Ensimmäisinä päivinä sektion jälkeen olo oli suoraan sanottuna epätoivoinen.. Minusta tuntui etten varmasti toivu tästä ikinä. Siksi halusin kirjoittaa näinkin tarkasti omasta toipumisestani. Eli siis kaikille jotka etsivät tietoa sektiosta toipumisesta niin kuin minä muutamia viikkoja sitten.. Kyllä siitä toipuu! Ehkä nopeammin kuin arvaatkaan, kunhan maltat ottaa rauhallisesti.


Miten nopeasti muut on palautuneet synnytyksestä? Entä miten vatsa on palautunut ja saitko raskausarpia?

Ajatuksia ja kokemuksiani imetyksestä

Imettäminen tuntuu olevan aihe mikä herättää paljon tunteita ja erilaisia mielipiteitä. Joku ei halua imettää ollenkaan ja toinen taas imettää niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista. Jostain syystä se on myös aihe mikä saa tunteet kuumenemaan usein keskusteluissa..  Moni tuntee siitä jopa huonoa omatuntoa tai huonommuuden tunteita, jos imetys ei onnistukaan. Minä en ennen vauvan tuloa juurikaan miettinyt imettämistä. Tai siis mietin sen verran, että imetän toki jos se onnistuu, mutta se ei ole minulle mikään kynnyskysymys. Alusta asti oli myös selvää että vauva opetetaan juomaan myös pullosta, että jonkun ajan päästä en olisi enää ihan niin sidottu vauvaan 24/7.

Tällä kertaa ajattelin kirjoitella teille omasta imetyksestäni: siitä miten ajatukset ovat mahdollisesti muuttuneet vauvan syntymän jälkeen ja miten imetys on lähtenyt käyntiin ja mitä tunteita se minussa herättää.

ByPinja-imetyskoru, kuva raskausajalta. <3 (Imetyskoru saatu blogin kautta)

Olen kuullut että sektio asettaa toisinaan haasteita imettämiselle ja maito ei välttämättä nouse yhtä hyvin kuin alatiesynnytyksen jälkeen. Lisäksi synnärillä annettavat ohjeistukset voivat olla puutteellisia tai vääriä. Kun meidän vauva syntyi, hänet nostettiin heti leikkaussalissa rinnalle ja vauva lähti hamuamaan ja vähän jo imemäänkin rintaa. Sain siis heti vauvan rinnalle aivan kuin alatiesynnytyksessäkin, siinä yksi syy miksi olen iloinen että synnytyksessä päädyttiin kiireelliseen sektioon hätäsektion sijaan. Kun leikkaus oli ohi, vauva tuotiin vielä hetkeksi minulle ihokontaktiin heräämöön ennen kuin hänet vietiin mitattavaksi ja punnittavaksi. En varmastikaan päässyt heti pitämään  vauvaa iholla niin paljon kuin ajatiesynnytyksen jälkeen, mutta jonkun verran kuitenkin ja olin itse todella tyytyväinen siihen, miten kätilö tilanteen hoiti.

Kun pääsin heräämöstä, juttelin kätilön kanssa käytännön asioista. Täytyy myöntää että muistikuvani ovat hieman sekavat vahvojen kipulääkkeiden takia, mutta muistan että kätilö kehotti minua pitämään vauvaa iholla niin paljon kuin mahdollista ja pitämään vauvaa rinnalla että maito lähtee nousemaan. Ensimmäisen yön vietin siis vauva ihokontaktissa ja huolimatta edellisestä valvotusta yöstä en nukkunut silmäystäkään. Ihmettelin ja tuijottelin vaan vauvaa haltioituneena. Vauva oli niin pieni ja hento ja myös väsynyt ja nukkui melkein kokoajan. Pidin häntä rinnalla mutta en osaa sanoa oliko maito noussut tai saiko vauva syötyä mitään ensimmäisenä yönä.

Seuraavana aamuna kätilö vaihtui ja juttelimme lisää imetyksestä. Kätilö näytti hyviä asentoja ja otteita. Ongelmana sairaalassa ollessa oli se, että sektion jälkeen olin niin kipeä etten pystynyt olemaan kyljellään, joten en pystynyt imettämään makuuasennossa kunnolla vaan minun täytyi istua tai nostaa sänky istuma-asentoon. Vauva oli myös edelleen väsynyt eikä jaksanut imeä kovin kauaa, joten hänelle annettiin lisäksi lisämaitoa, mikä oli luovutettua äidinmaitoa. Sain myös rintapumpun mitä aloinkin käyttämään heti ja maito alkoi nousta, eli vaikka vauva ei jaksanut imeä rinnalta, sain hänelle omaa maitoa syötettyä pullosta.

Jo sairaalassa ollessamme muutaman päivän aikana imetys alkoi sujumaan hyvin. Silti vauvalle annettiin pienen koon ja huonojen sokerien lisäksi myös lisämaitoa pullosta. Kotiin päästyämme saimme ohjeistuksen antaa imetyksen lisäksi lisämaitoa. Kotiin päästessä vauva söi kuitenkin rinnalta niin hyvin, että vaisto sanoi että antaa vauvan syödä ainoastaan rinnalta. Tämä onkin toiminut hyvin ja vauva kasvaa kovaa vauhtia!

Minulle imettäminen on tuntunut alusta asti yllättävän luontevalta. Tai siis, etukäteen mietin että onkohan se jotenkin kummallista tai jopa inhottavaa alkuun, mutta se tulikin yllättävän luonnostaan. Monesti pelotellaan siitä että se sattuu kamalasti tai rinnat tuntuvat räjähtävän kun maito nousee. Noh, minä olen toistaiseksi välttynyt molemmilta. Niin kuin viimeksi kerroin niin rintatulehduksen jouduin kärsimään, mutta edes siinä minulla ei ollut kipuja ollenkaan. Vahvistuttuaan vauva on jaksanut imeä todella hyvin, välillä liikaakin.. Minua nimittäin kyllä hieman turhauttaa istua toista tuntia putkeen tai jatkuvasti lyhyempiä pätkiä imettämässä. Tiedostan kuitenkin sen että vauva tilaa näin lisää maitoa ja se on ihan normaalia. Eikä tämä kestä ikuisesti tai ole ihan jatkuvaa. Toisaalta iltaa kohden voin mielelläni imettää pidemmän aikaa putkeen jos vauva sen jälkeen nukkuu pidempiä pätkiä yöllä niin kuin tähän mennessä on käynyt.

Korviketta ei ole vauvalle nyt enää annettu, vaan jos Matias on syöttänyt niin olen pumpannut maidot valmiiksi. Osittain tuohon pumppaamiseen olen nyt 'joutunut' tuon rintatulehduksenkin takia eli kun vauva jaksoi syödä kerrallaan  vaan toiselta rinnalta niin toinen oli pakko pumpata. Pumpatut maidot on ollut sitten hyvä antaa vauvalle esim. yhtenä yösyöttönä niin minä saan nukkua pidemmän pätkän kerrallaan. Uskon jotenkin että miehellekin on kiva päästä välillä syöttämään poikaa ja siinäkin mielessä kiva että poika juo hyvin myös pullosta.

Mitä sitten tulee niihin ajatuksiin imettämisestä.. No ne eivät ole oikeastaan muuttuneet. Tai siis imettämisestä on toki tullut todella luonnollinen asia, kun aikaisemmin se tuntui vieraalta (ja olikin sitä). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että imettäminen ei ole maailman tärkein asia tai mikään hyvän äitiyden mittari. Tiedostan toki imetyksen hyödyt ja imetän vauvaa ainakin siihen puolivuotiaaksi asti jos vaan pystyn ja sen jälkeenkin osittain niin pitkään kuin se tuntuu meille hyvältä. Minusta ei kuitenkaan saa äitiä joka imettäisi lasta useamman vuoden, tai en ainakaan tällä hetkellä usko niin. Minulle ei myöskään ole ongelma jos pojalle jouduttaisiin joskus antamaan korviketta, vaikka mieluummin toki annan pullostakin omaa maitoa mahdollisuuksien mukaan.

Ps. Niin luontevalta imettäminen en kuitenkaan tunnu että julkaisisin imetyskuvia blogissa. Siksi siis kuvituksena muuta sekalaista kuvamateriaalia!

Mitä ajatuksia imettäminen herättää muissa? Miten kauan olet imettänyt tai aiot imettää?

Kahden viikon ikäinen vauva ja kuulumisia

Eilen oli elokuun ensimmäinen, vauva on kaksi viikkoa vanha ja laskettu aika olisi ollut huomenna. Kyselin teiltä aiemmin, millaisia postauksia toivotte blogiin ja iso osa toivoi lisäksi kuulumispostauksia joten täältä pesee! Yritän tästä lähtien ainakin kerran kuukaudessa kirjoittaa yleisiä kuulumisia muiden postausten lisäksi.

Vauva on nyt siis kaksi viikkoa (ja yhden päivän) vanha. Ensimmäiset päivät kotona menivät lähinnä pientä ihmistä ihmetellen ja ihaillen. Hänet piti herättää syömään kolmen tunnin välein pienen kokonsa vuoksi ja ensimmäiset päivät tuntuivatkin siltä että vauva roikkui syömässä jatkuvasti. Lisäksi meillä on käynyt valtava määrä vieraita katsomassa vauvaa ja vast eilen olimme ensimmäistä kertaa koko päivän keskenään kotona ilman että kukaan kävi kylässä. Oli muuten aika ihanaa välillä ihan vaan olla kotona oman perheen kesken.

Vauvan ensimmäinen neuvola oli jo viime viikolla kun neuvolatäti kävi kotikäynnillä. Juteltiin silloin hänen kanssaan paljon synnytykseen liittyvistä asioista sekä meidän ensimmäisistä päivistä vauvan kanssa. Eniten meitä jännitti se, miten vauva on kasvanut ja painoa olikin jo hienot 2760g. (Syntymäpaino 2634g) Saimme luvan jatkaa imetystä lapsentahtisesti kun vauva oli kasvanut niin hienosti joten enää ei tarvitsisi väkisin herättää toista syömään.

Tänään neuvolassa vauva punnittiin taas ja hän painaa jo yli 2900g. Melkein kolme kiloa! Pituuttakin on jo 50cm eli myös pituuskasvua on tullut syntymäpituuteen verrattuna. Vauva oli neuvolassa tosi nätisti ja kaikki meni todella hyvin. Seuraava neuvola onkin vasta vajaan parin viikon päästä.

Yleisesti ottaen meillä on mennyt tosi hyvin. Vauva on pääosan ajasta tyytyväinen, nukkuu ja syö hyvin. Myös minä olen toipunut hyvin sektiosta ja päässyt hyvin liikkeelle, mutta siitä kirjoittelen vielä myöhemmin kokonaan oman postauksen. Ollaan päästy liikkumaan vauvan kanssa pääasiassa vaunulenkeille, mutta ollaan tehty yhdessä jo kauppareissujakin ja vauva viihtyy ainakin toistaiseksi autossa tosi hyvin. Ai vitsi miten jännittäviä ne ensimmäiset kerrat ihmisten  ilmoilla olivatkaan. Jaksaako vauva nukkua kauppareissun ajan? Mitä jos alkaa kauhea huuto, mitä sitten teen? Noh, kaikki on mennyt kuitenkin tosi hyvin ja on ollut mukavaa käydä vähän jossain muualla kuin kotonakin.

Pieniä vatsavaivoja on ollut 1,5 vkon iästä lähtien ja ne ajoittuvat etenkin iltaan ja yöhön. Ollaan jumppailtu, pidetty mahallaan ja pystyasennossa ja röyhtäytetty hyvin. Otettiin testiin myös Cuplaton ja katsotaan miten se lähtee toimimaan. Ilmeisesti toisilla auttaa ja toisilla ei. Vatsavaivat ovat tehneet lähinnä sen että vauva nukkuu hieman huonommin omassa sängyssään ja on ollut enemmän sylissä ja meidän vieressä. Toisaalta tuo johtuu kyllä isolta osaltaan varmasti siitä, että kun nukahdan imettäessä niin siksi vauvan siirtäminen omaan sänkyyn jää välillä vasta siihen kun herään seuraavan kerran. Yöherätyksiä tulee ehkä noin 2-4 tunnin välein. Viime yönä vauva tosin nukkui 5 tunnin unet heräämättä!

Niin, siitä eilisestä.. Vauva roikkui rinnalla melkein kaksi tuntia putkeen, mikä on hänelle poikkeuksellisen kauan. Sen jälkeen tehtiin iltatoimet ja suihkusta tullessa minulle tuli aivan älyttömän kylmä. Aloin tärisemään ja iho meni kauttaaltaan kananlihalle. Menin nopeasti sänkyyn peiton alle ja syötin vauvaa vielä. Matias huomasi että oikeassa rinnassani oli punainen alue, kipua siinä ei tuntunut juurikaan. Oireet kuitenkin viittasivat vahvasti rintatulehdukseen joten tyhjensin rintaa pumppaamalla niin paljon kuin pystyin. Kuumemittari näytti melkein 39 ja olo oli todella heikko ja kamala. Vauva jatkoi itkemistä mutta ei suostunut syömään. Minulle iski kamalan huono olo siitä, että mitä jos vauva ei jostain syystä saakaan maitoa tulehduksen takia ja huutaa nälkää? Ja siitä, että olin niin huonossa kunnossa etten jaksanut hoitaa vauvaa. Matias otti vauvan minulta ja käski minut nukkumaan kuumetta pois. Otin Buranaa ja nukahdin hetkessä.

Seuraavan kerran heräsin kun kuulin vauvan itkua suljetun oven takaa. Matias tuli vauvan kanssa huoneeseen ja sanoi että taitaa olla ruoka-aika. Pelkäsin että vauva on huutanut koko yön eikä Matias ole nukkunut yhtään.  Päinvastoin. Vauva oli nukkunut yläkerrassa vaunuissa viisi tuntia putkeen eli pisimmän ajan tähän mennessä. Matias oli nukkunut sohvalla ja minäkin sain nukuttua. Aamulla kuume oli laskenut ja myös punoitus rinnassa vähentynyt jonkun verran. Nyt seuraan tilannetta ja jos kuumeilu jatkuu niin lähden lääkäriin. Tuntuu kuitenkin että olen saanut rintaa hyvin tyhjennettyä kun se ei ole edes kipeä ja punoituskin on hävinnyt melkein kokonaan.

Tällaisia kuulumisia meiltä tällä kertaa. Miten muilla on sujunut ensimmäiset viikot vauvan kanssa? Oletko sairastanut rintatulehdusta ja menikö se itsestään ohi vai tarvittiinko antibiootit?