Vauva-arjen ristiriitaiset tunteet

Meillä on nyt hieman yli kuusi viikkoa vauva-arkea takana päin ja voin suoraan sanoa, että tähän kuuteen viikkoon mahtuu koko tunteiden kirjo. Kaikki ei siis tosiaankaan ole ollut pelkkää helppoa ja kivaa, vaan mukaan mahtuu myös negatiivisia tunteita. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille rehellisesti niistä vaihtelevista tunteista.

Aluksi haluan sanoa, että päällimmäisenä tunteena minulla on, että vauva-arki on aidosti ihanaa. Kun on melkein 9 kuukautta odottanut vauvan tuloa, mikään ei ole parempaa kun viimein saa oman pienen syliin.

Ensimmäisenä tunteena onkin ollut ihan äärettömän suuri rakkaus omaa lasta kohtaan. Se on ihan erilaista kuin se rakkaus mitä tuntee omia vanhempia, siskoa, ystäviä tai miestä kohtaan. En todellakaan aio olla se, joka sanoo ettei rakkaudesta tiedä mitään ennen omaa lasta, koska eihän se niin ole. Enkä vieläkään sanoisi etten ole koskaan rakastanut ketään näin paljon, koska en koe mitään tarvetta siihen ja rakkaus esimerkiksi miestäni kohtaan on vaan erilaista.

Minulla rakkauden tunne vauvaa kohtaan heräsi aikalailla heti ja uskon että se liittyy vahvasti siihen, että tajusin että tämä lapsi tarvitsee minua ja alusta asti tiesin että olisin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen että hänellä on kaikki hyvin. Läheskään kaikille se tunne ei välttämättä tule heti eikä siitäkään kannata huolestua, sillä olen aivan varma että se tulee vauvaa hoitaessa ja siinä vaiheessa kun tajuaa sen, että vauva tarvitsee sinua. Mutta jo sairaalassa minä tajusin, että jatkossa lapsi on se, jonka etua ajattelen ensimmäisenä ja se on minulle prioriteetti numero yksi. Eikä tämä tarkoita etten silti edelleen ajattelisi myös itseäni ja muita ympärilläni olevia, mutta pojan etu on kuitenkin tärkeintä.

Niin kuin jo sanoin, vauva tarvitsee vanhempiaan kaikkeen ja vanhemmat haluavat tehdä kaikkensa lapsen eteen, mistä johtuen etenkin pienen vauvan kanssa on joutunut huomaamaan että joskus joutuu tinkimään omista tarpeistaan.. Uskallan väittää, että lähes kaikissa vauvaperheissä esimerkiksi väsymys huonosti nukuttujen öiden takia on ainakin välillä läsnä. Minulla ainakin huonosti nukutun yön jälkeen kaikki tuntuu vaikeammalta ja kaikki tunteet voimakkaammalta. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen itkenyt välillä mitättömistäkin asioista koska oma jaksaminen ei vaan tunnu riittävän kaikkeen.

Olen tuntenut itseni riittämättömäksi kun poika itkee kipeää vatsaansa enkä osaa tehdä ’mitään’ hänen oloaan helpottaakseni. Silloin olen hetkittäin jopa miettinyt, että onko minusta sittenkään tähän jos en edes osaa auttaa omaa lastani kun hänen on paha olla? Todellisuudessa olen tottakai tehnyt kaikkeni; pitänyt sylissä, laulanut, lohduttanut, jumpannut, silittänyt, hyppyyttänyt, nukuttanut rinnalle ja kaikkea muuta mitä ikinä voi kuvitella. Silti siinä hetkessä tuntuu ettei ole tehnyt riittävästi koska ei ole onnistunut helpottamaan toisen oloa tarpeeksi.

Olen tuntenut oloni turhautuneeksi tiheän imun aikaan kun olen ollut sidottuna sohvan nurkkaan eikä muusta tekemisestä tarvitse edes haaveilla. Vauva haluaa olla rinnalla mutta samaan aikaan ajoittain turhautuu ja raivoaa, jolloin olen myös itse turhautunut ja miettinyt, että mitä tämä lapsi oikein haluaa? Eikö maitoa tule tarpeeksi vai mikä hänellä oikein on hätänä?

Olen herännyt yöllä vauvan kitinään ja valmiiksi väsyneenä ja miettinyt, että en vaan yksinkertaisesti jaksa. Ja että saisipa nukkua edes 5 tuntia putkeen joskus ilman herätyksiä. Mihin olenkaan pääni pistänyt?

Olen tehnyt mielestäni oikein maltillisia suunnitelmia kauppareissusta,  vaunulenkistä tai yhteisestä saunomisesta miehen kanssa mutta jotka ovat menneet uusiksi koska vauva on ollut eri mieltä. Silloin olen välillä kaivannut ’vanhaa elämää’ kun ainoa asia suunnitelmien tiellä oli oma laiskuus ja mukavuudenhalu ja se, että sohva ja netflix houkutteli uloslähtöä enemmän.

Olen miettinyt että olisipa kiva herätä ihan vaan itsekseen ilman että kukaan herättää, syödä aamupala tai lounas rauhassa, juoda kahvi lämpimänä, siivota koko koti rauhassa ilman häiriötekijöitä tai vaikka lähteä yhdessä miehen kanssa salille.

Olen ollut huolissani ja jopa peloissani kun poika itse niin hysteerisesti että tuntuu kuin hän lopettaisi hengittämisen tai kun hänen vatsansa tuntuu aivan kivikovalta tai hengittäminen kuulostaa hankalalta.ä

Olen hokenut itselleni että tämä on vain vaihe, samalla mielessäni miettien että se ei kyllä tässä hetkessä helpota yhtään.

Olen kokenut äärimmäistä syyllisyyttä kaikista näistä negatiivisista tunteista ja siitä, että olen edes kehdannut ajatella kaipaavani vanhaa elämää ja omaa vapautta välillä.. Koska minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä että ollaan saatu lapsi, se kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Mutta tarkoittaako se oikeasti sitä ettei negatiivisia tunteita saisi tuntea lainkaan? Minä voin ainakin rehellisesti sanoa että vaikka tuo pieni mies on parasta mitä meille on tapahtunut ja olen hänestä kiitollinen, niin kyllä nämä negatiiviset tunteet ovat olleet ja tulevat varmasti myös jatkossakin olemaan toisinaan läsnä meidän arjessa.

 

Älkää käsittäkö väärin, suurimmaksi osaksi vauva-arki on ihanaa ja meidän poika on ihan perustyytyväinen tapaus etenkin nyt kun vatsavaivat ovat ainakin jonkun verran helpottaneet (ja kunhan päästään ohi tästä 6 viikon tiheästä imusta). Yöt sujuvat myös pääosin hyvin parilla herätyksellä ja mies hoitaa vauvaa että minäkin saan nukkua. Halusin vain oikeasti kertoa näistä negatiivisistakin tunteista teille, koska en usko että olen niiden kanssa yksin. Ja ennen kaikkea uskon että ne ovat aivan sallittuja tunteita ja niistä on hyväkin sanoa ääneen. Joskus vaan tuntuu että niitä negatiivisia asioita on vaikea sanoa ääneen, koska helposti sitä miettii että ihmiset saattavat käsittää väärin ja luulla että meidän elämä on pelkkää negatiivista tai että valitan meidän arjesta. Asia ei kuitenkaan missään tapauksessa ole niin.

Näiden negatiivisten tunteiden vastapainona on onneksi vaikka kuinka paljon enemmän positiivista.

Olen tuntenut onnistumisen tunteita kun olen saan itkuisen vauvan rauhoittumaan.
Olen tuntenut ylpeyttä kun vauva oppii uusia taitoja, kuten nostaa päätään tai seuraa katseellaan esineitä.
Olen ollut ylpeä myös siitä, kun olemme käyneet onnistuneesti yhdessä ostoksilla, ulkona syömässä, tehneet pitkiäkin automatkoja ja jopa matkustaneet veneellä.
Olen iloinnut kun arkiset asiat kuten vaunulenkki yhdessä vauvan ja koiran kanssa tai kaupassakäynti ovat sujuneet hyvin.
Olen tuijottanut vauvaa onnellisena ja ollut äärimmäisen kiitollinen hänestä ja meidän perheestä.
Olen ihmetellyt miten pieni joku voikaan olla ja toisaalta miten nopeasti hän voikaan kasvaa ja kehittyä.
Ja voi, miten olenkaan juhlinut kun vauva (ja siten myös minä) olemme nukkuneet melkein neljä tuntia putkeen!
Olen yllättynyt äidinvaiston vahvuudesta ja siitä, että yleensä minä oikeasti vaan jotenkin maagisesti tiedän mikä pojalla on hätänä ja mitä hän milloinkin kaipaa.
Olen tuntenut äärimmäistä läheisyyden tunnetta kun olen halannut omaa vauvaani ja nukkunut päiväunia yhdessä koko perheen kanssa.
Olen tuntenut pakahduttavaa onnen tunnetta kun vauva hymyilee tyytyväisenä.
Olen ilman huonoa omatuntoa ottanut aikaa myös itselleni vauvan ollessa isänsä tai isovanhempiensa kanssa. Olen nauttinut täysillä kävelystä kahdestaan koiran kanssa ja shoppailusta pikkusiskon kanssa.

Olen rakastanut meidän vauva-arkea juuri tällaisena.

En voi sanoa nauttineeni joka hetkestä, koska välillä on ollut myös vaikeaa. Olen kyseenalaistanut omaa kykyäni olla äiti ja myös sitä, olisiko sittenkin pitänyt odottaa vielä. Nuo tunteet unohtuvat kuitenkin hyvin äkkiä kun halaa omaa pientä poikaansa ja muistaa, että tämä on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut.

Millaisia tunteita vauva-arki muissa herättää? Onko negatiiviset tunteet tuttuja? Mitä olette mieltä, onko niistä ääneen puhuminen vaikeaa? Jos on, niin miksihän niin?