8 asiaa joista kertominen nolottaa

Luin hiljattain Ellin blogista postauksen, jossa hän kertoi kahdeksan asiaa, joista kertominen muille nolottaa. Inspiroiduin kirjoituksesta niin paljon, että halusin kirjoittaa myös omat kahdeksan kohtaani. Meidän elämästä paljon näkyy somessa, mutta tämän postauksen jälkeen saatat tajuta, miksi jotkut asiat jäävät vähemmälle huomiolle!

Olemattomat ihonhoitorutiinit

Minulta kysellään paljon millaisia ihonhoitorutiineja noudatan ja mitä tuotteita näihin rutiineihin kuuluu. Nyt kyllä nolottaa sanoa, mutta ihonhoitorutiinini ovat aivan olemattomat ja äärettömän epäsäännölliset. Puhdistan toki meikit silloin kun olen meikannut ja rasvaan kasvojen ihon (melkein aina) aamuin illoin. Joskus satunnaisesti laitan naamion tai kuorinnan. Tuotteet ovat hyvä lajitelma äidiltä käytöstä syystä tai toisesta poisjääneitä ja lahjaksisaatuja purkkeja. Ihan nolottaa kun tiedän että ihoni voisi varmasti olla paljon paremmassa kunnossa sekä nyt että etenkin tulevaisuudessa, mutta en vaan jotenkin millään jaksa keskittyä tähän asiaan sen enempää!

Onneton säästäminen

Nolottaa myöntää että itse olen aika huono säästämään, vaikka ihailen suuresti niitä ihmisiä jotka sen hallitsevat! Aikaisemmin olen ollut suorastaan surkea säästämään. Siirsin rahaa aina kuun alussa käyttötililtä reilusti säästötilille, mutta kuun mittaa siirsin sitä aina pikkuhiljaa takaisin. Jos joskus onnistuinkin säästämään vähän isomman summan niin eipä aikaakaan kun olin jo keksinyt jonkun isomman hankinnan johon käyttää ’ylimääräiset’ rahat. Nykyään olen onneksi jo petrannut tässä ja todennut rahastosäästämisen itselleni hyväksi vaihtoehdoksi. Rahastoissa säästöt tuntuvat olevan jollain tapaa paremmassa säilössä enkä enää kajoa niihin jatkuvasti. En vieläkään ole mikään supersäästäjä, mutta olen kuitenkin onnistunut saamaan ihan mukavan summan säästöön.

Oma laiskuus

Olen oikeasti aika laiska ihminen. Siis sellainen että nautin kun voin ihan vaan olla, ilman että tarvitsee kokoajan hyysätä jotain. Nykyään tuntuu olevan niin muotia multitaskaaminen ja se, että on kokoajan menossa ja tekemässä ilman että pysyy hetkeäkään paikallaan. Samaan aikaan minun tekisi mieli vaan olla. En juurikaan pidä siivoamisesta tai kotitöistä yleensä, teen niitä vain siksi koska tykkään että kotona on siistiä. Paljon mieluummin vain istuisin sohvalla ja lukisin kirjaa, kuuntelisin podcastia tai katsoisin jotain hyvää sarjaa. Hävettää myöntää ääneen oma laiskuus mutta niin se vaan on!

Musiikkimaku

Millaista musiikkia kuuntelet? Tämä on sellainen kysymys mihin koen että on todella hankala vastata! Lähinnä siis siksi, että kuuntelen oikeasti aika laidasta laitaan kaikenlaista eikä ole mitään tiettyä genreä, artistia tai bändiä mitä fanittaisin intohimoisesti. Joskus kun juttelen sellaisten ihmisten kanssa, joille joku tietty musiikki on ihan ykkösjuttu niin vähän hävettää vastata että ei minulla ole mitään tiettyä vaan tykkään vähän kaikesta. Ihan niinkuin se toinen osapuoli miettisi että aika surullista ettei tuo ole löytänyt mitään mistä oikeasti innostuisi. Vaikka eihän se niinkään ole, kyllä minä innostun musiikista mutta ei vaan ole mitään yhtä tiettyä vaan monenlainen musiikki sytyttää!

Raskauskilot

Ennen raskautta sanoin, että minusta ei kyllä tule sitä äitiä joka vielä vuosi raskauden jälkeen kantaa mukanaan reilua määrää raskauskiloja... Noh, vähänpä tiesin. Tässä sitä ollaan, tarkasta kilomäärästä ei ole tietoa mutta kyllä niitä on. En oikeastaan haluakaan tietää tarkkaa määrää, koska sen tiedän varmasti ettei se tieto ainakaan parantaisi fiilistäni. Liekö syynä sitten hektinen vauva-arki, hormonitoiminta vai se että suklaa ja sohva kutsuu liian usein, mutta tässä tilanteessa joka tapauksessa ollaan. Pahimmalta tuntuu ehkä se, että vaikka tekisin muutoksia syömiseen ja liikkuisin enemmän niin juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. Peilikuvan kanssa olen suurimmaksi osaksi jopa ihan sujut mutta valokuvat kertovat raa’an totuuden... Nolottaa puhua ihmisten kanssa raskaudesta palautumisesta ja painon putoamisesta, hävettää se että jos muutkin pystyy siihen niin miksen minä?

Äitiyden negatiiviset tunteet

Kirjoitin meidän haastavasta päivästä blogissa täällä. Siinä kerroin sellaisista tunteista mitä tuntuu monesti nololta ja jopa väärältä sanoa ääneen. Niistä hetkistä kun on vihainen omalle lapselleen ja jopa toivoo hetken ettei lasta olisi olemassakaan. Sen pienen ohikiitävän hetken vain, mutta kuulostaahan se silti kamalalta. Erityisen nololta niistä tunteista  tuntuu puhua sellaisille äideille joiden elämä kuulostaa puheiden perusteella olevan pelkkää onnea ja iloa. Sellaisille jotka ovat jokaisena hetkenä vain kiitollisia lapsestaan ja joiden lapsi on aina niin helppo ja tyytyväinen tapaus. Silloin jos joskus nostaa päätään se ’paska mutsi-fiilis’.

Kaipuu töihin

Kun nyt näihin paska mutsi-fiiliksiin päästiin niin yksi liittyy siihen, miten kauan olen ajatellut olla kotona Iivon kanssa ja myös se, että tietyllä tavalla kaipaan töihin jo nyt. Kun on ensin kuunnellut toiselta osapuolelta kaikki perusteet sille, miksi alle kaksivuotias on liian pieni päiväkotiin ja miksi ehdottomasti jokaisen pitäisi olla lapsen kanssa kotona siihen asti että tämä täyttää kolme, niin kyllähän se vähän nolottaa sanoa että meillä on suunnitelmissa laittaa lapsi puolitoistavuotiaana päiväkotiin. Ja etenkin se että jo nyt vuoden kotonaolon jälkeen huomaan hetkittäin kaipaavani töitä: yhteisiä lounas- ja kahvihetkiä työkavereiden kanssa, älyllistä haastetta ja syytä harjata hiukset ja meikata naama aamuisin nätiksi. Sitä omaa, skarppia itseäni. Olenkohan sittenkin vain itsekäs kun haluan palata töihin jo niin pian? Tiedän että tämä on meille oikea ratkaisu, koska ei tätä päätöstä ole suin päin tehty, mutta tiettyjen ihmisten kanssa aiheesta keskustellessa silti hävettää!

Instagram ja blogi

Tiettyjen ihmisten kanssa nolottaa puhua tästä blogista ja instagramista ja suoraan sanottuna jos mahdollista niin jätän koko asian mainitsematta. Monilla ihmisillä tuntuu edelleen olevan aika vähättelevä suhtautuminen etenkin ’mammablogeihin’ ja jopa vähän naureskellaan asialle. Siksi en halua itse puhua asiasta tiettyjen ihmisten seurassa enkä myöskään halua Matiaksen puhuvan aiheesta. Tietyllä tapaa olen tosi ylpeä ja innoissani siitä, että juttujani tykkää seurata ja lukea niin moni, ja saan tästä itsekin niin paljon. Silti joidenkin ihmisten seurassa se unohtuu ja koko blogi tuntuu vaan nololta.

Yllätyitkö jostain? Entä osaatko itse samaistua johonkin kohtaan?