tiistai 11. kesäkuuta 2019

Ihan(a) kamala aamupäivä

Viereisestä huoneesta kuuluu huhuilua. Avaan silmät ja mietin että kylläpä vielä väsyttäisi... Kurkkaan yöpöydällä olevaa herätyskelloa jonka sarastusvalo-ominaisuutta ei kyllä kesäkuussa tarvita. Eipä sen puoleen herätysominaisuuttakaan. Osittain siksi että olen Iivon kanssa kotona, mutta suurimmaksi osaksi siksi että on tuo viereisessä huoneessa huhuileva herätyskello ihan omasta takaa. 5:30. Siis puoli kuusi. Ei vielä, jooko... No onneksi Iivo yleensä nukahtaa takaisin tutin saatuaan ja meillä nukutaan usein seitsemään, välillä jopa yli tunnin pidempäänkin! Kipitän viereiseen huoneeseen.. Vauvalle tutti suuhun ja itse takaisin omaan sänkyyn lämpimän peiton alle.

Ehdin juuri ja juuri sulkea silmät kun huhuilu jatkuu. Ehkä se vaan hakee unta uudelleen. Kuuntelen hetken ja äänet jatkuvat. Jossain välissä Matias nousee sängystä ja käy rauhoittelemassa vauvaa. Pyörin sängyssä, yritän saada vielä itsekin unen päästä kiinni siinä onnistumatta.. Viereisen huoneen huhuilut jatkuvat ja voimistuvat, yltyvät lopulta itkuksi. Ei muuta kuin ylös ja katsomaan. Pinnasängyn reunaan nojailee itkevä vauva. Tutti on tippunut suusta lattialle. On vielä niin kamalan aikaista, jospa vielä kerran kokeilisin... Poimin tutin maasta, tuikkaan sen vauvan suuhun ja lasken hänet rauhallisesti mutta määrätietoisesti sänkyyn. Pari askelta poispäin huoneesta ’WÄÄÄÄ!’

Jaahas...

Vauva kainaloon ja lattialle odottamaan hetkeksi että saan vaatteet napattua kaapista ja ehkä jopa vedettyä ne päälle asti. 
 

Nyt pari päivää hän on ollut oikea takiainen... Viime viikolla mies oli pitkään töissä joten oltiin normaalia enemmän kahdestaan ja samalle viikolle sattui vielä aikoja sitten sovittu poikien mökkireissu. Viikonloppu meni meillä todella kivasti, mutta nyt uutta viikkoa on värittänyt jatkuva kitinä, lahkeessa roikkuminen ja mielenosoituksellinen huuto kun poistun lähietäisyydeltä. Alkuun se nauratti. Kun istuttiin kaikki yhdessä pöydän ääressä ja poistuin vaikka hakemaan jääkaapista jotain, alkoi suora huuto joka jatkui niin kauan kunnes palasin pöytään. Sitten huuto loppui kuin seinään ja hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jo parin päivän jälkeen huumori alkoi loppua.. Ehkä taustalla painoi vielä edellinen viikko ja oli odottanut sitä kun on taas toinen aikuinen kenen kanssa jakaa se vauva-arki, ja sitten pettymys siitä että vauva ei yhtäkkiä kelpuutakaan ketään muuta.

Joka tapauksessa, aikainen herääminen ja heti aamusta itkuinen vauva tuntui jotenkin niin raskaalta. En millään jaksaisi tätä nyt... Mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja olisi? Vauva kainaloon ja yläkertaan puuron keittoon.. Sama kitinä jatkuu heti kun lasken hänet hetkeksi lattialle että saan kaurahiutaleet ja veden mitattua lautaselle. Tänään mennään muuten mikropuurolla...
 
Ovi käy ja ihmettelen että eikös se mies lähtenyt jo töihin? Hän tulee ovesta sisälle koiran kanssa, olivat käyneet aamulenkillä ettei meidän tarvitse kiirehtiä. ’Voi pientä..’ hän nappaa itkevän vauvan lattialta ja lohduttaa parhaansa mukaan. Puuro on valmista, meidän molempien siis. Istun pöytään ja mies laittaa vauvan syöttötuoliin. ’Äkkiä sitä puuroa!’ olen varma että lapsen kitinä tarkoittaa. Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hänen vahvuutensa, tai ei ainakaan ruuan suhteen. Mistä lie perinyt moisen... ’Mie voin syöttää’, mies sanoo ja yrittää hymyillä vähän. Huomasi varmasti että oma fiilikseni ei ole ylimmillään, ja olin sitäpaitsi suunnitellut että vauva saa syödä itse. No, säästyypähän pahimmalta sotkulta tällä kertaa.

Silmien hieromista, kitinää, välillä joku pieni hymy väliin. Siitä hymystä tietää että kyllä se on se minun poika, vaikkei ehkä juuri nyt siltä tunnukaan. Tuijotin lasta ja mietin mielessäni... Miten ärsyttävää kitinää, tätäköhän tämä päivä nyt sitten on. En millään jaksaisi, miksi sen täytyy olla noin ärsyttävä. Ja samaan aikaan tunnen piston sydämessäni. Onhan tuo pieni poika kuitenkin minulle kaikkein rakkainta maailmassa... Miten voin olla näin ärsyyntynyt ja vihainen tällaisesta, mikä kuitenkin on niin pientä? Tunnen kuinka kyyneleet alkavat kastelemaan silmiä pikkuhiljaa.. En tiedä edes oikeastaan miksi. Turhautumisesta, ärsyyntymisestä vai syyllisyydentunnosta? Tai ehkä niistä kaikista sekaisin. Joskus se ei vaadi edes paljoa.
 
Siinä minä istun aamupalapöydässä kaurapuuroa väkisin syöden ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Saisipa vapaapäivän... Mutta vapaapäivän mistä? Omasta elämästäkö?

Iivo pelleilee jotain ja naureskelee niin että meitä kaikkia alkaa naurattaa. On tämäkin. Itkunsekaista naurua aamupalapöydässä ennen aamuseitsemää. Voi kunpa miehen ei tarvitsisi lähteä töihin. Vasta nyt mies huomaa kyyneleet hämillään ja tulee lohduttamaan. 'Ei mitään hätää. Yritän tulla tänään aikaisin kotiin.' Siinä hetkessä iltapäivä tuntuu kuitenkin niin kaukaiselta ettei nuo sanat tunnu juurikaan lohduttavan. Halataan ja patistan häntä 'Menehän nyt töihin siitä, niin ehdit kotiinkin.'


Kun ulko-ovi sulkeutuu, alan miettiä... Mietin että miten pääsisin tästä olosta pois. Teidättekö niitä päiviä kun tuntuu että kaikki ärsyttää, jopa se oma lapsi? Jos et ole koskaan ärsyyntynyt omaan lapseesi niin väitän ettei sinulla ole sellaista. Tai vaihtoehtoisesti olet voittanut lotossa ja saanut jonkun enkelilapsen, joka ei ole koskaan ärsyttävä.. Onnittelut siitä! Jokatapauksessa, tiesin että tämä olotila on paitsi monen sattumuksen summa, niin hyvin paljon kiinni omasta asenteestani. Mutta miten pääsisin sen yli ettei koko päivästä tule samanlainen, etten itke ärsytystäni vielä iltapuurollakin? Katson lasta ja mietin, että niin ihana kuin hän nyt onkin, niin juuri nyt en voi jäädä puuhastelemaan hänen kanssaan kahdestaan sisälle.. Pakkaan vauvan ja tavarat mukaan ja lähden ulos, hyppään pyörän selkään.

Alan polkea tuttua metsätietä kohti. Polkeminen tuntuu raskaammalta kuin viime viikolla, mutta äkkiä tajuan että sen johtuvan siitä että viimeksi olin yksin. Siis oikeasti yksin. Nytkin leikin olevani. Kuuntelen luonnon ääniä, ihastelen lehtien välistä pilkottavaa aurinkoa ja hymyilen takaisin vastaantuleville hymyileville kasvoille. Vaikka tiedän että eivät ne varsinaisesti minulle hymyile, vaan pyörän perässä tulevalle kärrylle, mutta minulle sitä ei juuri nyt ole olemassa. Tämä on lähimpänä omaa aikaa mitä minun on nyt mahdollista ottaa ja aion nauttia siitä ja hengittää rauhassa syvään. Jossain vaiheessa matkaa pysähdyn ja laitan kuulokkeet korviin. En ole aikoihin kuunnellut podcasteja, siksi koska vauva ei nykyään enää juurikaan nuku lenkkien aikana ja koen että kun hän on hereillä rattaisssa, keskityn mieluummin häneen kuin Antti Holmaan. Mutta nyt kuuntelen Autaanttia ja nauran ääneen pyöräillessäni. Mitähän vastaantulijatkin miettivät? No samapa se!

Risteyksessä vilkaisen taakseni ja huomaan samalla että kyytiläiseni (se jota minun leikissäni ei edes ollut mukana) on nukahtanut. Pieni kypärä päässään ja tutti suussa.

Poljen kotiin ja katson Suuntoani. Puolitoista tuntia. Puolitoista tuntia 'omaa aikaa' ja tuntuipa se hyvältä. Vauvakin on jo hereillä, nukkui kai vain vartin verran, tai mistäs minä tietäisin. Eihän minulla edes ollut ketään mukana.
 

Miten ihana päivä.. Aurinkoinen mutta ei liian kuuma. Levitän viltin etupihan nurmikolle ja jäädään siihen istuskelemaan. Lapsi on aivan eri ihminen kuin vielä puolitoista tuntia sitten. Hän leikkii, nauraa, hymyilee ja juttelee. Ihmettelee taivaalla lentävää lentokonetta ja ohi kävelevää naapurin setää. Toisaalta niin olen kyllä minäkin, eri ihminen siis..
 
Mietin että sekoittuukohan meidän tunteetkin jo toisiinsa, kun ollaan niin tiiviisti yhdessä?
 
Syödään lounasta ja päätetään sen jälkeen laittaa allas takapihalle. Se ihan pieni vain, missä Iivo voi räiskiä vettä ja heitellä kumiankkoja. Tai mahdun minäkin sinne, kokeilin kerran. Jalat eivät ehkä ihan mahdu suoraksi mutta mahdun kuitenkin. Tällä kertaa tyydyn vain leikkimään pojan kanssa altaan reunalta. Parasta on se kun roiskin vettä päälle kumiankalla. Hänen pienet silmät loistaa ja hän nauraa henkeään haukkoen ja huitoo käsillään innoissaan. Miten olen koskaan voinut pitää tuota lasta ärsyttävänä? Ja vain muutama tunti sitten?

Vesi alkaa viiletä ja pienet kädet hapuilla altaasta pois. Nappaan Iivon pyyhkeen sisään ja halaan kovaa. 'Anteeksi', kuiskaan ja kyyneleet nousee silmiin taas.. Otetaan välipalaa ja mennään aurinkotuoliin syömään, sylikkäin pyyhkeeseen kääriytyneenä. Kärpänen lentää pyyhkeen päälle ja pienet varpaat potkuttelee sitä innoissaan. Pää kääntyy olkansa yli katsomaan minuun ja hän väläyttää hurmaavimman hymynsä.
 
Mietin mielessäni että tältä tuntuu onni.

3 kommenttia:

  1. Niin ihanan lohduttava teksti! Kiitos Laura!! Aika samoissa fiiliksissä täälläkin, voimat tahtoo loppua näiden kahden lapsen kanssa, kuopuksella jokin kausi että kitisee ihan kokoajan. Ja omat syyllisyyden tunteet vielä päälle siitä että en jaksaisi kuunnella hänen kitinää.
    Ja esikoinen ihan normaali 'threenager' eli kolmevuotias ja kaikki mitä siihen ikäkauteen kuuluu :D

    Tää oli oikeasti niin hyvä teksti. Tosi paljon kiinni siitä miten itse suhtaudun asioihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kiva kuulla että tykkäsit! Ja aikamoinen paletti siellä hallittavana,paljon tsemppiä! <3

      Poista
  2. Ihana teksti. Se raadollisuus on jotenkin tosi musertavaa, kun ei osaa oikein hyväksyä kaikkia tunteita. Se, että oma lapsi risoo hermoja pahemman kerran, ei tunnu reilulta. Ei yhtään. Toisaalta täytyisi yrittää muistaa, että jokainen tunne - myös meille äideille - on sallittu. Ne ei ole vääriä, ei oikeita, ne vain ovat. Toisaalta, ilman tällaisia päiviä arvostus niitä hyviä ja onnellisia päiviä kohtaan voisi olla paljon vähäisempää. Ihania kesäpäiviä sinne <3 /Tuurimartta

    VastaaPoista